Su 18.6. klo 18 Kangasalan kirkko
Päätöskonsertti: Polkuja
Leoš Janáček (1854-1928): On an Overgrown Path Book 1 (osia, sov. jousikvartetille Jarmil Burghausen)
Jaakko Kuusisto (1974-2022): Miniö
Antonín Dvořák (1841-1904): Silent Woods B.173
Richard Strauss (1864-1949): Sextet from Capriccio op. 85
-----
Johannes Brahms (1833-1897): Käyrätorvitrio op. 40
Tami Pohjola, viulu
Hanna Parviainen, viulu
Anna Husgafvel, viulu
Kasmir Uusitupa, viulu
Hanna Pakkala, alttoviulu
Elina Heikkinen, alttoviulu
Beata Antikainen, sello
Heidi Rahkonen, kontrabasso
Ville Hiilivirta, käyrätorvi
Jouko Laivuori, piano
Festivaalin päätöskonsertissa kuullaan monipuolinen ja vaiheikas ohjelma, jonka aluksi kuullaan osia Janáčekin yhdestä intiimeimmistä ja ehkä kaikkein henkilökohtaisimmasta teoksesta On an Overgrown Path. Viidestätoista lyhyestä karaktäärikappaleesta koostuva kokonaisuus on sävelletty yhdentoista vuoden aikana kätkien sisälleen monia muistoja ja kokemuksia Janáčekin omasta elämästä. Teoksesta on tehty lukuisia sovituksia, kuten tänään kuultavat Jarmil Burghausenin sovitukset jousikvartetille. On an Overgrown Path -nimi viittaa Janáčekin Moravialaiseen kotikylään ja sitä ympäröivään maalaismaisemaan. Teoksen syntyprosessi oli säveltäjälle ”kuin kävelyretki vanhojen muistojen umpeen kasvaneella polulla” Moravian metsissä.
Jaakko Kuusiston minimalismiin taipuva Miniö osoittaa viime vuonna edesmenneen musiikin moniottelijan monipuolisuuden säveltäjänä. Hänelle epätyypillisen minimalistinen ja ”melodiaton” teos nojaa repetitiivisiin rytmeihin ja mahdollisimman hitaisiin harmoniallisiin muutoksiin. Kaunis Dvořákin Silent Woods soikoon sellisti Beata Antikaisen käsissä Jaakko Kuusiston muistolle.
Vuonna 1942 sävelletty Capriccio-ooppera (1942) on Richard Wagnerin viimeinen näyttämöteos. Oopperan libreton ytimessä on muiden muassa oopperaväkeä ikuisuuden mietityttänyt kysymys: ”Kumpi on tärkeämpää sanat vai musiikki?” Konsertissa kuultava sekstetto kuullaan Capriccio-oopperan alkusoittona. Teoksen sävellystyyli viittaa historiassa vahvasti taaksepäin, post-Wagneriaaniseen ja myöhäisromanttiseen aikaan. Sävelkieli on verrattavissa teoksiin joita Strauss sävelsi uransa alussa 1880-1890. Läsnä on kuitenkin Straussin mestarillinen ja tunnistettava ote täynnä sitä lempeää ja kaipaavaa aistillisuutta, johon hänen musiikkiinsa automaattisesti yhdistää.
Konsertin päättää Johannes Brahmsin kuuluisa Käyrätorvitrio op. 40, jonka avausteeman on kerrottu saaneen alkunsa luontoa rakastavan Brahmsin päivittäisillä kävelyretkillä Schwarzwaldin metsäpoluilla. Brahms, yksi kamarimusiikin jättiläisistä, kokeili monipuolisesti erilaisia kokoonpanoja ja soitinyhdistelmiä, joista tänään kuultava tunnettu ja tunteikas käyrätorvitrio on yksi hyvä esimerkki. Teos on sävelletty 1865, Brahmsille hyvin raskaana aikana joka seurasi hänen äitinsä kuolemaa. Äidin poismenolla on varmasti ollut vaikutuksensa sävellysprosessiin. Käyrätorvitrion säveltämisen jälkeen meni 8 vuotta, ennen kuin Brahms sävelsi seuraavan kamarimusiikkiteoksen. Teos on sävelletty alunperin nimenomaan luonnontorvelle, käyrätorven edeltäjälle, vaikka venttiilillinen modernimpi torvi oli tuolloin jo yleistymässä. Brahms piti luonnontorven tummemmasta ja melankolisemmasta sonnista ja oli itsekin lapsena sen soittamista opetellut (isänsä oli käyrätorvisti!). Trioa soitetaan toisinaan Brahmsin omalla siunauksella käyrätorven sijaan myös sellon tai alttoviulun kanssa. Päätöskonsertissa teos kuullaan modernilla käyrätorvella soitettuna.